Juhannus.                                                                                                                                          

Keskikesä on taas täällä.
Lämpötila on noussut +8 asteeseen.
Ah, Suomea hellivä lämpö.

Taikoja saa viimeinkin tehdä.
Etsiskellä tienposkista maitohorsmat, voikukat ja kielot sekä lailla suojatut valkovuokot.
Nyhtää kaikki pois kasvamasta ja kääriä ne tyynyn alle.
Hengitellä yö niiden imemiä pakokaasun jäänteitä ja huurupäissään nähdä unia tulevasta onnekkaasta, jonka kanssa saa loppuelämänsä pääpunaisena tapella siitä, kuka tiskasikaan viimeksi.

Poltella rauhaisasti nuotiota.
Siis heti sen jälkeen, kun olet ensin istunut kolmatta tuntia ensiavussa, vuoltuasi juhannuskokkoon halkojen lisäksi siivun jalastasikin.
Paistella makkaroita leiritulen ääressä.
Polttaa suu siitä tulisesta sulatejuustosta, jota niissä tuntuu nykyään olevan jokaisessa.
Istua sen märkivän palovamman kanssa saunassa lämmittelemässä, kun vaihteeksi sataa vettä.
Ja tuntea kuinka ensiavussa kiinni ommeltu avohaava sykkii kesäisenmärässä juhannusyössä.

Hmm.
Leka-Heka näköjään lähti pohdiskelemaan keskikesänjuhlaa negaatioiden kautta.
Kai tässä jotain kivaakin on?
Tietysti.
Etsitääs kylmälaukun pohjalta kouraan uusi viileän raikas juoma ja suunnataan rannalle, siellä on lystiä!
Voi nimittäin onkia.
Ja onkiminen on erittäin miellyttävää toimintaa, kuten pilkkiminenkin!
Suomessa sitä voi tehdä vuoden ympäri. Ja baarissa tietysti.
No niin, päästiin siis rannalle.

Tosin, ensin täytyy kääntää tuntitolkulla tunkiota ympäri, jotta löytäisi edes yhden lieron siihen perkeleen koukkuun syötiksi.
Yökkäillä kun lopulta löytää ällöttävän, paksun, kiemurtelevan juotikkaan ja joutuu työntämään raasun ruostuneen ongenkoukun päähän.
Se vääntelehtii kilvan vatsan kanssa, alat voida huonosti, eläinrääkkääjä.
Kyyneleesi kuivuvat kuitenkin säikähtäessäsi kohon painumista pinnan alle.
Nykäiset lujasti ja saaliisi lötkähtää rantakiveykselle.
Saalistuksen primitiivisen luonteen nostattamassa adrenaliinimyrkyskyssäsi läimäiset sinttiä halolla koko olkavartesi voimasta
KUOLE PERKELE
on viimeinen ajatuksesi, ennenkuin iskusi liikerata suistaa sinut tasapainostasi ja horjahdat.
Liukas rantakiveys yhdistettynä useisiin viileän raikkaisiin, jo nautittuihin juomiisi, onkin petollinen sekoitus ja lennät kaaressa märkään louhikkoon.

Siinä rytäkässä sitten katkaiset jalkasi, eikä kukaan kuule avunhuutojasi ja sinä kärsit hitaan ja pitkän ja surkea kuoleman siinä kylmässä vedessä, sen mitöttämän elämäsi päätteeksi.

Linnut sirkuttavat kauniisti aamuyön tunteina sekä paskantelevat päällesi aaltojen huuhdellessa jo pöhöttyvää ruumistasi nokkospöpelikköön.

Jostain kaukaa kantautuu Popedan synnyttämä jytke ja itikat imeskelevät sinusta vielä viimeisetkin hyödyt irti, ennen kehosi totaalilahoamista.
Kala joka littaantui kiveen, saatuaan pölkystä päähänsä, kuivuu siihen lohkareeseen kiinni seuraavana päivänä, kun helteet alkavat.
Vuodet jatkavat kulkuaan ja se kivi peittyy ensin heinillä ja vedellä, lopulta mudalla ja painuu aina vain syvemmälle ja syvemmälle maaäidin puristuksiin.

Näin kuluu satamiljoonaa vuotta.

Leka-Heka nostaa siiderituopillista huulilleen.
Linnut laulavat ja jostain kuuluu Popedan musisointia.
Tuo bändi on ollut pitkään olemassa tuumailee Lekkis ja imaisee savukettaan.

Onko olemassa ihmistä, kenen iho olisi palanut juhannuksen aikaan?
Tätä älykästä kysymystä Leka-Heka pohdiskelee mielessään ja nakkaa tyhjentyneen tölkkinsä ojaan ja päättää siirtyä kuoharipullon kimppuun.

Kiiruhtaessaan kohti kuohupulloa, Lekkis iskee jalkansa kiveen, polvi menee sijoiltaan ja perkeleet raikuvat Popedan rytmittämänä.
Leka-Heka tarttuu murikkaan, joka sai polven muljahtamaan.
Hän on jo heittämässä sillä lähimpänä istuvaa seuralaista päähän, kunnes katse pysähtyy johonkin.
Kiveen on selvästi painautunut jotakin.
Leka-Heka tutkii kiveä tarkemmin, kyllä.
Aivan selvästi kiven pinnasta heijastuu liiskaantuneen kalan runko.
Varmuuden vuoksi Lekkis nuuhkii ja maistelee kiven pintaa ja asia paljastuu todeksi.
Kyllä.
Kiveen on hakkautunut ehta ja aito, ainoa laatuaan:
Silakkafossiili.

Tämän maaginen esine saa Leka-Hekan kädet tärisemään ja siksi Lekkis päättää kätkeä sen.
My precious.
Mutta mikä olisi tarpeeksi hyvä piilo?
Sitten Leka-Heka keksii.

On olemassa vain yksi tarpeeksi pimeä paikka.
Vain yksi tarpeeksi synkkä rämesuo, jonne eksyneet eivät koskaan ole palanneet.
Yksi helvetin esikartano nälkäisine demoneineen, verenhimoisine vampyyreineen.
Jonka porttia vahtii kolmipäinen ja vesikauhuinen helvetinkoira.
Jossa noitarumpu soi tauotta ja sudet ulvovat yksinäisesti.
Jota lähestyvä saa kantaakseen lepran ja sitkeääkin sitkeämmän syysflunssan.
Jossa elävästä tulee kuollut ja se kuollut ei pääse lepoon koskaan.
Se paikka on todellinen heinäsirkkoja, paiseita sekä örkkejä pullisteleva Mordor.

Leka-Hekan toosa.

Kyllä.
Se on tällaiselle arvoesineelle paras mahdollinen kätköpaikka.
Ja sinne Leka-Heka laittoi sen.
Koko kiven asetteli alapäähänsä.
Työsi sen lompsansa syvimpään sopukkaan ja siellä se on vielä tänäkin päivänä.
Iskee tasatahtista, satamiljoonavuotista, kuivan märäntynyttä silakkaista tuoksuaan jokaiseen ympärillään, aina lähipitäjiin saakka.
Antaa maagisenvoimansa Leka-Hekan palvelukseen ja Leka-Heka käyttää sitä aina.
Armotta.

Sen pituinen se.

Mutta eipä siinä vielä kaikki!
Lekkis pyörähti jo niin kovin tutuksi tulleessa pitäjässä tovi sitten.
Muutamat juhannusneitokuvat napattiin, joten Iltalehteä koristavat roskaprinsessat saatte olla varuillanne.
Mitä lämpimimmin haluaisin kiittää pullantuoksuista Hondaäityliä ja hänen lähipiiriään sallimalla tämä kuvaussession luoma kauheus omilla tiluksillaan.
Jos ja kun niitä terapiasta aiheutuvia laskuja tulee, niin laittakaa vaikka roskiin.
Ei laskuja kannata maksaa.

Pitemmittä lätinöittä, siinä on prinsessa itse:

Kun sanoin Mordor, tarkoitin sitä.

Se puu pyysi sitä.

Se puu pyysi tätäkin.

Jos sulla on röökii siel, mä tuun.

VIETTÄKÄÄ SITÄ JUHANNUSTA