Muukalainen & yllätys.                                                                                                              

Maanantain kunniaksi kerrotaanpas pieni tarina.
Tilanteet sijoittuvat Leka-Hekan varhaisvaiheisiin, jolloin Lekkis oli vielä vain pieni ja viaton paholainen, eikä yhtään niin vaikutusvaltainen hirviö kuin nykypäivänä.
Kyllä kyllä, luit aivan oikein.
Vaikutusvaltainenpa hyvinkin.

Leka-Hekan valta ulottuu nimittäin nykyisin keittön ja wc:n lisäksi myös olohuoneeseen.
Ollaan Diktaattorin kanssa sovittu, että saan nykyisin nousta istumaan sohvalle ja satunnaisesti aamuisin katsella televisiota, heti sen jälkeen kun olen vienyt roskat ulos.
Kokonaiskatseluaika on toistaiseksi noin 3 minuuttia, mutta se kasvaa indeksissä vuosittain, jopa seitsemään minuuttiin.
Oltavat ovat siis aika mukavat.

No niin, puhutaanpas sitten hetki jostain kauniista,
siispä syöksytään suoraan lapsuuteen.

Kerran Pikku-Lekkis istuskeli imeskelemässä jäätelötötteröään mansikkakaupungin kesäisen kuumalla kivetyksellä, kun pyörällä ajoi ohi tummaihoinen mies.
Lekkis nuolaisi kädelleen valunutta jäätelöä ja korvat erottivat vieressä seisoskelleen, mehukattitonkkaa pyörittävän ukkoporukan kommentit pyöräilijästä.

"Nuokin on tulleet tänne, ne vie meidän työt ja vie meidän naiset".

Sanat painautuivat lujasti mieleen.
Lekkis nuoleskeli suupieliään ja nakkasi roskat maahan, vitut ympäristöstä, pohdiskeli pikkuanarkisti mielessään.
Nuo ovat tulleet viemään meidän työt ja naiset.
Eihän Lekkis juuri ymmärtänyt mitä tämä kaikki tarkoitti ja jatkoi matkaansa kauppaan hakemaan toisen jäätelön ja kolme pussia karkkia.

Vuosia kului ja Leka-Heka kasvoi yhä vain suuremmaksi ja suuremmaksi.
"Varmaan satakiloiseksi"
kuului eräskin mummeli ääneen pohdiskelleen, eräässäkin jouluisessa ruokapöydässä.
Ihan sama, tuumi Lekkis, sillä ne ovat tulleet viemään meidän työt ja naiset.

Kului vielä vuosia ja karamellit sekä jäätelöt saivat rinnalleen kuplivan ihanuuden: siiderin.
Makean tahmealla medellä Lekkis huuhteli mustuvaa ja alati pienenevää sieluaan sekä ravitsi ainaisen nälkäistä vatsaansa ja mietiskeli mantraa, jonka oli lapsena kivetyksellä kuullut.
Ne vie meidän työt ja naiset.

Vielä parivuotta hurahti eteenpäin ja Leka-Heka pääsi yläasteelta.
Elämänkoulun alkaessa samana päivänä, löytyi Lekkis luonnollisesti itsekin pyörittämästä mehukattitonkkaa ringissä, niiden samojen hamppien kanssa, jotka pitkistä talvista huolimatta, olivat yhä elossa ja jotka kauan sitten olivat iskostaneet sen lauseen kasvavan neitokaisen mieleen.

Taas ohi ajeli tummanpuhuva mies pyörällään.

Silloin Lekkiksen päässä paloi sulake.
Leka-Heka päätti että nyt tilaisuus oli tullut.
Nyt tuon polkijan on aika muuttua sanoista teoiksi.
Niin Lekkis hyppäsi keskelle tietä pysäyttäen matkaajan ja tarttui ukkoa riveleistä kiinni ja ilmoitti:
Olet tullut tänne viemään meidän työt ja naiset.

Vuosia olen odottanut.
Olen pohdiskellut ja odottanut.
Kärsivällisesti vaan jaksanut malttaa, mutta nyt riittää.
Sinä olet tullut tänne viemään meiltä työt, niin kerroppa,
Tulitko viemään niitä minulta kun selkä palaneena keräsin mansikoita viikko tolkulla naapurin pellolla?!
Tai kun jynssäsin viideltä aamulla kaupan lattioita sillä nuhjuisella mopilla, veitkö minun työni silloin?
Tai kun soittelin ihmisten koteihin ja yritin kaupitella kaikkia niitä paskoja naistenlehtiä sokeille ja kuuroille vanhuksille ja erittäin kyrpiintyneille ukoille?
Tulitko?
ET TULLUT!

Sain tehdä ihan kaiken itse, etkä sinä koskaan tullut viemään niitä töitä minulta.
Ja vaikka minä miten persepuuduksissa istun kassalla, niin sinua ei näy eikä kuulu.
Vaikka niin luvattiin.
Kyllä pistää vihaksi.
Itse saa aina tehdä kaiken.

Entäs sitten se toinen.
Te tulitte viemään naiset!
Jos jotain minä olen, niin nainen.
NAINEN.
Olkoonkin, että myös aika-ajoin erittäin tärisevä ja vapiseva, epävakaa, krapulaansa itkevä huojuva torni.
Olkoonkin niin..
MUTTA VEITKÖ MINUA KOSKAAN?
MINNEKÄÄN?
IKINÄ??!!

Et. Et koskaan.
Et edes Särkänniemeen, vaikka miten olen tienposkessa peukalo perseessä liftannut.
Et vienyt.

Niin jatkui se näyttävä vaahtoaminen, kunnes.
Se mies katsoi Leka-Hekaa,
tarttui tämän kasvoista kiinni ja vaiensi meuhkaavan hullun hiljaiseksi suudelmalla.
Yllättäen, arvaamatta.
Siinä tienposkessa, kaikkien edessä.

Jopa Mehukatti pysähtyi hetkeksi kiertoradallaan, kun hämmästynyt joukkio todisti tätä tapahtumaa.
Se suuteli niin, että Leka-Hekasta tuntui että hänen päänsä humaltui ja ympäröivä maailma muuttui joksikin kauniiksi.. roskakatoksen seinämäksi.
Lujasti ja kauniisti.
Hetken aikaa.
Sitten päästi irti, vinkkasi silmää ja jatkoi matkaansa.
Sen koommin Lekkis ei ole tätä ulkomaalaisvahvistusta nähnyt.
Ja aluksi Leka-Heka luuli, että hän kuolisi.
Mutta ei.
Sen suudelman jälkeen Leka-Heka vasta syntyi.
Eikä hän unohda.

Tämä tarina ei ollut aivan tosi.
Leka-Heka ei koskaan ole ollut mansikkapellolla viikkoja.
Oikeasti vain viisi päivää.
Ei sitä perkelettä jaksa ketkään muut kuin venäläiset viikkoa pidempää, mutta kuulosti paremmalta sanoa noin.
Että  oikeasti olisin kärsinyt kamalasti.
Tai ollut loputtoman ahkera.
Valetta kaikki.
En oikeasti ole.

Tarinan opetus on se, että työt ei lopu kuin tekemättä, älä siis aloita.

Sitten lupaamaani yllätykseen!
Mystiselle ja sukupuolettomalle uudelle kommentoijalle (ja tietysti teille kahdelle muullekin) jouluinen tervehdys:

Ole hyvä Anonyymi, tässä täysin viaton
Joulu-Lekkis