Jatkoa edellisen kerronnan karattua käsistä...

Siis.
Lääkäri on juuri käynyt silittämässä rasvaista päätäni ja kertonut minun alkaneen toipua kohtuullisesti. Ennusteet vaikuttavat siltä, että oppisin kaikki entiset taitoni ennalleen.
Hienoa.
Ehkä elämä voittaa sittenkin.
Lääkäri poistuu ja vääntää radiota kovemmalle, jotta voin kuulla piristävää musiikkia.
Vuosi on 2002-2005.
Radiosta soi puolentunnin välein Sakari Kuosmasen vitun Pieni sydän.

Se soi aamulla ja illalla. Merellä ja ilmassa, ikuisesti. Helvetissä asti se soi.
Niin kauan että lopulta oma pieni sydämeni lakkaa pumppaamasta.
Stoppaa, pysähtyy, kieltäytyy.
Ja niin Lekkis kuolee pois.

Kuosmasen laimean löysä maalailu valtaa ääniaallot, se sai velton jo viilenevän ihoni, ei vain kananlihalle, vaan hilseilemään kiivaasti.
Se on kuin liian kireä villapaita joka ei lämmitä.
Kiristää, kutittaa ja vituttaa.
Et saa pois päältä ja hoitajat eivät suostu riisumaan.
On vain paha olla.
Vaikka mitä minä tunteista tietäisin, olenhan jo jäykistynyt niille sijoilleni.

No hömpsönpömpsön.
Ei Lekkis kuollut.
Ei tietenkään, kukas muu kirjoittaisi tätä sitten.
Olen onnellisesti elossa.
Toki anelin radion tahdittamana lobotomiaa, muttei sitä myönnetty vaan minun punaisena huutava pääni vaiennettiin sopivalla määrällä morfiinia ja Koskenkorvaa.
Se on yhä yksi lempidrinkeistäni.
Tässä vaaleanpunaisessa huurussa vietin kauan.
Vuodet vierivät ja minä unohdin ja paranin.
Aurinko alkoi lämmittää ja veri alkoi jälleen kiertää.
Joku kertoi että Alepan kassalla tienasi tosi hyvin, niinpä päätin kokeilla.

Mitäpä luulette, kuinka kävi.

Juuri kun olen pukenut punaisen kahleen ylleni, päällikkö laittaa radiota kovemmalle, jotta työntekijät pysyisivät virkeinä.
Tunnen jonkun vanhan tunteen menneisyydestä palaavan.
Kiristää.
Ahdistaa.
Tarkkaan ottaen kaulaani.
Puseron reuna tuntuu muuttuneen hyvin kapeaksi.
Hiki puskee, otsasuoni tykyttää, vilkaisen työpöydän kalenteria, toukokuu 2014.
Voi perkele.
Näen kädessäni kynän ja edessäni valkoisen paperin.
Työsopimus, kesto:"ikuisesti"
Olen allekirjoittanut sen.
Radio soi.
Paniikki nousee, missä kossumorfiinini.
Ei. En pääse pakoon.
Esimies hymyilee ja sanoo: "Tämä on tosi hyvä biisi"
Itken ja nyökkään
MISSÄ KOSSUMORFIININI
Otan tavarani ja istahdan kassalle
Esimihen sanat kaikuvat korvissani

tämä on tosi hyvä biisi

Ja siinähän se kesä meni.
Minä istuin koko ajan Kasmirin Vadelmaveneen kyydissä hakaten itsetuhoisesti kassaa.

Kotona päätin että nyt loppuu.
Etsin köyttä ja aloin punoa solmua, mutta parralla vuoratun talipallon yli-imelä kappale yhä kaikui korvissani, tahmasi käteni siirapillaan ja sai näppini juuttumaan kiinni toisiinsa.
Solmun teko ei onnistunut.
Unelma keinuvasta lopusta jäi vain haaveeksi.

Smir. Souda minun puolestani vaikka Norjaan ja pysy siellä.
Toisaalta se ei olisikaan yhtään hassumpi idea.
Norjalla tuntuu ainoana maana maailmassa pyyhkivän hyvin.
Eli sittenkin karvaturpa, ota minut kyytiin.
Ja mikäli ruoka loppuu kesken matkan, syödään sinut.
Meidän seksikkäiden tulee saada jatkaa elämää.

Seksikkäästä tulikin mieleeni, että sehän on Halloween aivan pian tuhmeliinit
OLETTEKO VALMIITA!!??