Hovimuusikko Ilkka lue tämä

Erittäin Arvoisalle Hovimuusikko Ilkalle.

Minä rakastan sinua. Rakastan.

Olet erittäin suloinen, vähän kuten kaikki hamsterit ja marsut ovat.

Melkein liian suloinen, niin että minun tekisi mieli ottaa sinut käsiini ja puristaa hengiltä. Huh.

Miettis Ellukin on kiinnostunut sinusta. 

Mutta se lesbo pelaa vain rugbya, joten kaikki tiedämme ettei teidän juttunne tulisi koskaan onnistumaan.

Ilkkaseni.

Muistutat minua 3-vuotissyntymäpäivistäni.

Syntymäpäiväkakkuni oli koristeltu punaisilla ja vihreillä marmeladikarkeilla ja Fazerin suklaanapeilla ja koska elimme kahdeksankymmentäluvun loppua Kuhmossa, niin luonnollisesti kermaa ei ollut yltänyt reunoille asti.

Koppiensa katoilla seisovat suomenpystykorvat täyttivät harmaat pihat räkytyksellään.

Oletko käynyt siellä?

Tykkäisit varmasti, kaikkihan me tykkäämme niin paljon, että muutamme pois.

Joka tapauksessa synttäripöydässäni ei ollut muuta tarjolla.

Minä yksin ja tuo kakku, josta näkee välittömästi että se maistuu huonolta.

Sen enempää en päivästä muista.

Enkä muista oikeasti tuotakaan, mutta olen nähnyt kuvan.  

Ilkka, nyt katsellessani noita sinun kasvojasi koristavia suklaanappeja, palaan muistoissani takaisin syntymäpäivääni; juhliin ilman vieraita, juhliin joiden vieraille olisi jäänyt nälkä.

Minulle jäi nälkä.

Elämännälkä.

Minulla on sinulle kysymys pikku taskujumalani.

Voisinko syödä sinut?

Myös sinä saisit aterioida.
Minulla olisi tarjoilla sellaista hieman linttaan poljettua hedelmää, sanotaanko näin joulun alla että vähän persimonin kaltaista.

Säilytän sitä alapäässäni.
Maistuisiko puraisu?

Sitten toinen kysymys.

Mikä se Jaajo-juttu oikein on? Miksi olet sen kanssa? 

Sehän näyttää siltä, että hikoilee paljon ja haisee eltaantuneelta.

Teillä siellä kopissa on varmasti ahdasta.

Kaikki me tiedämme, että radio on rumien ihmisten työpaikka. Siksi Jaajo on siellä ja pysyy.

Se kuuluu sinne, omiensa joukkoon.

Mutta sinä tähtisädetikkuni!

Minä en tahdo valosi palavan loppuun keskellä ääniaaltojen pimeyttä.

Vai onko sinunkin lapsuutesi ollut pimeä?

Rakkaani ethän anna sellaisen joskus kokemasi synkkyyden estää nousuasi maailman valoon.

Tavataan Johanneksen kirkolla kesällä, vaikka kello kahdeksan.
Sanon sinulle tahdon ja työnnän sinut kokonaisena pimeään kalmistooni.

Se on vähintään yhtä pimeä ja tunkkainen kuin nykyinen koppisi, jossa kuulen sinun sormiesi koittavan näppäillä tietä ulos kohti pelastusta. 

Jos osaisin, sanoittaisin sinulle kappaleen.

Ja ei. Se ei olisi Tauskia. 
Vaan Anna Hanskia: Jos et sä soita.
Mutta Lekkis ei osaa sanoittaa, Lekkis osaa vain murjoa.

Soita minulle.

Soita.

SOITA.

Anna minä puren sinun sormesi irti.

Kun näet Akua seuraavan kerran niin voisitko muistuttaa sitä maksamaan minulle
VELKANSA